Nina Berman

Valokuvajournalismi

Toivon todella, että kuvat paljastavat jotain syvempää yhteiskunnista, jotka ovat niin vauraita, että voivat käyttää ruokaa tällä tavalla. Lisäksi toivon osoittavani, mitä itsensä täyteen ahtaminen merkitsee – ei vain ruoalla vaan kulutustavaroilla yleensä. Kulttuurissamme nimittäin ylistetään kulutusta, mutta se koituu myös kohtaloksemme.

Kerrottavia tarinoita

Kun ruoasta tulee kilpailun aihe

Syöntikilpailut ovat pitkälti yhdysvaltalainen ilmiö. Tavallisesti 2–10 minuuttia kestävissä kilpailuissa osallistujat ahtavat sisäänsä valtavia ruokamääriä rahan tai muiden palkintojen toivossa. Syöntikilpailut saivat alkunsa maalaismarkkinoiden perinteisistä piirakansyöntikilpailuista. Valtakunnallisen suosion lisääntyminen sai alkunsa hot dog ‑syöntikilpailusta, jota on järjestetty 1970-luvulta alkaen vuosittain Yhdysvaltain itsenäisyyspäivänä 4. heinäkuuta New Yorkin Coney Islandissa. Nina Berman tutkii amerikkalaista kilpasyönnin alakulttuuria maailmassa, joka on tukahtumassa ylikulutukseen.




K: Mikä sai sinut ottamaan kuvauskohteeksi syöntikilpailut?

Olin vuosia sitten valokuvannut legendaarista Nathan’s Hot Dog Eating ‑kilpailua, joka järjestetään vuosittain Yhdysvaltain itsenäisyyspäivänä 4. heinäkuuta New Yorkin Coney Islandissa. Tapahtuma oli mielestäni samaan aikaan hupaisa ja hieman kammottava. Siksi ajattelin, että tästä kilpakuluttamisen alalajista voisi saada vielä irti jotain uutta.

K: Mitä jouduit ottamaan huomioon, kun suunnittelit näitä kuvauksia? Miten paljon niihin kului matkapäiviä?

Tutustuin eri kilpailuihin etsiessäni sopivaa tasapainoa kilpasyönnin ammattilaisten ja amatöörien välille. Kummatkin ansaitsivat mielestäni omat mahdollisuutensa, ja sarjoissa on hieman toisistaan eroava tunnelma. Tajusin myös, että minun oli otettava huomioon ruoan väri, koska tarkoitukseni oli ottaa lähikuvia. En halunnut, että väri ja koostumus olisi kaikkialla sama. Kävin useissa paikoissa New Yorkin alueella ja lisäksi yhdessä paikassa Floridassa. Aikaa kului muutama kuukausi, mutta en tehnyt kuvauksia yhtäjaksoisesti.

K: Miten valitsit kilpailut, joihin lähdit kuvaamaan?

Valitsin paikat sen mukaan, minkälaista ruokaa kilpailussa syötiin ja pääsisinkö tarpeeksi lähelle. Minun oli saatava 180-millisellä objektiivilla kuvia, joissa kasvot täyttävät kuva-alan. Käytin valaistuksessa myös avustajaa, joka huolehti kamerasta erillisistä stroboskooppisalamalaitteista.

K: Mikä oli mielestäsi projektin suurin haaste?

Pidätellä nauruani sen verran, että pystyin painamaan laukaisinta. Lisäksi haasteita aiheutti kilpailujen nopeus – kaikki kun oli ohi vain muutamassa minuutissa.

K: Mikä yllätti eniten näissä kuvauksissa?

Minulla oli niistä ennalta tietty mielikuva. Ensimmäisen kuvauksen jälkeen kuitenkin tajusin, että kuvat voisivat olla syvästi symbolisia ja tunteita herättäviä tavoilla, joita en ollut osannut kuvitellakaan. Kun joku haukkapalojen välillä kohottaa päätään saadakseen henkeä, kasvoilla oleva ilme kuvastaa samaan aikaa tukahtumista ja intohimoa. Siinä kuvastuu koko kulttuurimme ikään kuin tiivistettynä. En tullut ajatelleeksi ennalta myöskään sitä itsestäänselvyyttä, että kyse on ihmisten välisestä kilpailusta. Niinpä kuviin ikuistui voiton ja tappion hetkiä.

K: Onko joku tietty kuva, jonka itse nostaisit muiden yläpuolelle?

Pidän todella paljon mustikkapiirakkaa syövän naisen kuvasta. Hänen suorituksensa näyttäytyy kuvassa lähes uskonnollisena kokemuksena. On aivan upeaa, kun kuvat paljastavat jotain yllättävää – jotain jota ei ole osannut kuvitellakaan tai ei ole edes huomannut kuvaushetkellä. Valokuvauksen taikaa parhaimmillaan, eikö vain?

K: Minkä asian halusit tällä projektilla nostaa esiin?

Sen, että vaikka kulutamme itsemme lähes tukehduksiin, se on meistä jostain syystä huvittavaa.

K: Mitä kameraa ja objektiiveja käytit ja miksi?

Kuvasin D800E:llä, jota siihen aikaan käytin. Siinä oli mielestäni paras tiedostokoon ja kuvanlaadun suhde. Käytin vanhaa 180 mm:n käsitarkenteista objektiivia, koska tarvitsin teleobjektiivia eikä minulla ollut 70–200 mm:n zoomia. Sitä paitsi opin analogisen kuvauksen aikakaudella todella pitämään tästä objektiivista.

K: Millaisia tunteita toivot kuvien herättävän katsojissa?

Kiinnostusta, viehtymystä, mietiskelyä ja hiukan myös inhoa.

K: Toivotko tämän jutun välittävän lukijoille jonkin oivalluksen tai kehotuksen?

No ainakaan en halua kehottaa menemään mukaan syöntikilpailuihin enkä boikotoimaan niitä! Toivon todella, että kuvat paljastavat jotain syvempää yhteiskunnista, jotka ovat niin vauraita, että voivat käyttää ruokaa tällä tavalla. Lisäksi toivon osoittavani, mitä itsensä täyteen ahtaminen merkitsee – ei vain ruoalla vaan kulutustavaroilla yleensä. Kulttuurissamme nimittäin ylistetään kulutusta, mutta lopulta se koituu kohtaloksemme.

K: Mitä neuvoja antaisit aloittelevalle valokuvajournalistille, joka on aikeissa ryhtyä samankaltaiseen projektiin?

Kokeile, huvittele ja etsi oma visuaalinen lähestymistapasi.

K: Jos saisit tilaisuuden kuvata saman aiheen uudelleen, tekisitkö jotain toisin?

Jälkeenpäin ajateltuna olisin voinut kuvata muutaman hidastetun videon.



Tapaa muut Nikonin lähettiläät