Francesco Zizola

Valokuvajournalismi

Esityksellä ”Kuin olisimme tonnikaloja” halusin suunnitella kerrontalinjan, joka tarjoaa monipuolisen näkymän muinaiseen ja kestävään tapaan pyytää tonnikalaa. Minua kiinnostaa tarjota metafora ihmisen ja luonnon ikuiselle taistolle – heijastuma ihmisen uhosta.

Kerrottavia tarinoita

Kuin olisimme tonnikaloja

Kuvattuaan nousevia merenpintoja ja ilmastonmuutosta osana NOOR-ryhmän projektia, Francesco Zizola innostui tutkimaan vedenalaisten ekosysteemien vaurioita, jotka ovat aiheutuneet maailmanlaajuisen elintarviketeollisuuden tavoista lähestyä kalastusta. Hänen tarkoituksensa ei ollut vain dokumentoida ongelmaa, vaan myös valottaa kestäviä ratkaisuja. ”Kuin olisimme tonnikaloja” tutustuu Sardinian Tonnaran muinaisiin kalastusmenetelmiin, joissa käytetään monimutkaista ansojen verkostoa johdattamaan kalat kammiosokkeloiden läpi viimeiseen kuolemankammioon, varmistaen että vain suurimmat kalat pyydetään. Huolimatta ympäristöystävällisistä ansioistaan, Tonnaran kulminaatio la mattanza – teurastus – on silti brutaali taistelu ihmisen, kalan ja elementtien välillä, minkä Franco on vanginnut multimediaprojektiin, joka sisältää sekä kuvia että videota. Projekti on saanut nimensä kreikkalaisen tragediakirjailijan Aiskhyloksen kuvauksesta persialaisten murskatappiosta Salamiissa.




K: Miksi sinulle oli tärkeää kertoa tämä tarina?

Tein juttua Malediivien nousevasta merenpinnan tasosta osana Nikonin tukemaa NOOR-ryhmän ilmastonmuutosprojektia. Siellä minulle valkeni, millaisessa vaarassa merenelävät ovat maailmanlaajuisen elintarviketeollisuuden ylikalastuksen takia, ja aloin tutkia asiaa. Päätin viisi vuotta sitten keskittyä Välimereen ja tuoda esiin kestävää tapaa hankkia ruokaa, jota tarvitsemme merestä. Löysin useita kalastajayhteisöjä, joiden oli vaikea selviytyä ja jotka olivat luopumassa teollisista kalastuskäytännöistä, jotka eivät sopineet heidän meriekosysteemeihinsä. Se johdatti minut viimeiseen kestävään tapaan pyydystää tonnikalaa Välimerestä – Sardinian Tonnaraan.

K: Mikä innoitti sinut esittämään tarinan multimediaprojektina?

Viimeistelen juuri kuvakirjaa vedestä ja kestävyydestä. Sen lisäksi päätin kuvata lyhytelokuvan viestiäkseni – eri kielellä – selkeän kuvan kestävästä kalastusprosessista. Olen halunnut tämän projektin alusta asti luoda visuaalisen tarinan veden ylä- ja alapuolisen kahden erilaisen maailman läheisestä suhteesta. Liikkuvat kuvat ja ääni olivat täydellisiä keinoja luoda tiivistä kerrontaa, joka sopii teemaan As If We Were Tuna (Kuin olisimme tonnikaloja). Tämä lyhytelokuva on tarkoitettu herättämään kysymyksiä ihmisen ja luonnon suhteesta.

K: Miten lähdit suunnittelemaan kuvausta ja etsimään kalastajia?

Elokuva kuvattiin samaan aikaan kuin valokuvat, joten ne suunniteltiin samalla kertaa. Kalastajat ovat usein osa tiivistä yhteisöä – ja tonnarotot todellakin ovat. Minun oli käytettävä koko lailla aikaa heidän luottamuksensa voittamiseen.

K: Missä tämä projekti kuvattiin?

”Kuin olisimme tonnikaloja” kuvattiin Sardiniassa, Portoscuson ja Portopaglian lahdissa, saaren kaakkoisosassa. Joka vuosi tonnikalat kulkevat näiden alueiden läpi kahden kuukauden ajan, toukokuussa ja kesäkuussa.

K: Miten saavutit kalastajien luottamuksen, niin että pystyit työskentelemään heidän vierellään veneissä?

Se oli pitkä tutustumisprosessi. Vietin aikaa heidän kanssaan ja näytin heille töitäni, joten he ymmärsivät, mitä tavoittelin. Kalastusyhtymä näytti sitten minulle vihreää valoa ja Rais, kalastustoimen päällikkö – eräänlainen kuningas tonnarotojen joukossa – myönsi minulle ensimmäisen luvan. Sen jälkeen palasin takaisin joka vuosi seuraavien viiden vuoden ajan, ja minut hyväksyttiin osaksi miehistöä.

K: Mitkä olivat suurimmat haasteesi kuvauksissa?

Kun työskentelin siellä niin monta vuotta, löysin vähitellen yhä enemmän ja enemmän detaljeja prosessista. Päätin kokeilla samojen yksityiskohtien kuvaamista eri näkökulmista. Tuotti suurta mielihyvää hahmotella ja keksiä ratkaisuja originaalien ja hienojen kuvien kuvaamiseen koko prosessista. Viimeinen mattanza, jossa valitut tonnikalat tapetaan, oli tietysti kaikkein vaikein osa. Tonnikalat ovat hermostuneita ja vaarallisia. Vaikka ne eivät ole aggressiivisia ihmisiä kohtaan, pieksevä pyrstö voi murskata ihmisen hengiltä. Tämä osa Tonnaraa on kaikkein valokuvatuin, joten pyrin saamaan kaikkein ainutlaatuisimmat kuvat mahdollisimman läheltä. Osallistuin useaan mattanzaan ja otin joka kerta erilaisia kuvia. Vaarallisin hetki oli kuolemankammion verkon alle sukeltaminen – olin yksin ja heti objektiivini yläpuolella aukeni 30 minuuttia infernoa. Otin kuvia 40 metrin syvyydestä verkosta, jossa oli kalaparvi ansassa, ja kalat olivat suunniltaan. Lähestyin niitä huolimatta riskistä, että ne murskaisivat minut voimakkailla pyrstönliikkeillään. Ottamani valokuvat ovat yhtä väkeviä kuin se hetki oli.

K: Tarkoituksesi oli kuvata ihmisen ja luonnon ikuista taistoa – mikä Tonnarassa tekee siitä niin ikonisen?

Visioni projektille oli ihmisen ja luonnon suhteen metafora, sekä paradoksi. Tonnara edustaa hienostunutta tapaa kerätä proteiinia luonnosta, mutta se on silti luonnonvoimien yhteenotto – meri, vuorovedet, virtaukset ja tonnikalan puhdas voima – ja ihmiset, jotka ponnistelevat pyytääkseen kalaa ruoakseen. Prosessi on kestävä ja kunnioittaa luontoa valitsemalla suurimmat tonnikalat ja vapauttamalla liian nuoret, apunaan ansa, joka keksittiin noin 3 000 vuotta sitten. Ansa ei tapa kaloja: ne elävät siinä ja lisääntyvät loppuun asti. Ansat pyydystävät vain pienen osaan tonnikalaparvista, jotka kulkevat lahden läpi. Ne puretaan, kun tonnikalan vaellus on ohi. Ansoitus tapahtuu hyvin samalla lailla kuin muinaisina aikoina, pelkällä kalastajien käsivarsien voimalla. Se on reilu yhteenotto, eikä tulos ole ennustettava, sillä alusta saakka kalat voivat yhä paeta ansasta. Tonnara on paradoksaalinen, sillä vaikka menetelmä on kestävä ja reilu, se on loppuvaiheessa myös äärimmäisen väkivaltainen ja verinen. Se pakottaa meidät miettimään kalastuksen tarpeellisuutta hengissä selviytymiselle. Ehkä ajattelemme kahdesti, kun seuraavan kerran näemme muoviin käärittyä tonnikalaa supermarketissa.

K: Muuttuiko elokuvasi tarina, kun kuvasit tai editoit sitä?

Projekti kesti niin monta vuotta, että se muutti muotoaan aina kun pystyin lisäämään vahvoja kuvia, mutta rakenne oli selvä alusta alkaen: kalojen seuraaminen vapaudesta pyydystämisen viimeisiin hetkiin. Ja siinä oli aina selkeä konsepti kalojen merkittävyydestä kohteina, ei vain kalastajien.

K: Mitä kameroita ja objektiiveja otit mukaasi?

Minulla oli kameroita eri tarpeisiin: Nikon D800D810 ja D850vedenkestävillä koteloilla. Vedenalaiskuvaukseen käytössäni oli useimmiten AF Fisheye-Nikkor 16 mm f/2.8D, AF Nikkor 20 mm f/2.8D ja AF Nikkor 28 mm f/2.8D.

K: Mitä ajatuksia haluat herättää tarinasi lukijoissa?

Olemaan tietoisempi tärkeistä asioista, jotka meidän on kohdattava suhteessa luontoon.

K: Onko sinulla neuvoja aloitteleville valokuvaajille, jotka haluavat tehdä multimediaprojekteja?

Ole avoimin mielin ja jahtaa sisältöäsi pelottomasti.



Tapaa muut Nikonin lähettiläät